Unitarinoita

Petra Theis, tv-tuottaja, esittävän taiteen ammattilainen

Olin nuorena mestarinukkuja. Lukioikäisenä nukahtelin oppitunneille ja parikymppisenä ruuhkabussiin. Joskus vitsailenkin, että ehkä nukuin nuorempana kaikki elämäni unet, ja unipankki tyhjeni. Nyt asialle voi jo hieman naurahdella, mutta aina ei ole naurattanut.

Unettomuus alkoi noin viisi vuotta sitten. Niihin aikoihin elämässäni tapahtui suuria muutoksia: Itsenäinen elämä omassa kodissa muuttui uusioperhearkeen pienen lapsen kanssa. Samaan aikaan lähipiirissäni tapahtui asioita, jotka aiheuttivat ahdistusta ja stressiä. Nämä asiat yhdessä saivat aikaan sen, etten pystynyt iltaisin rauhoittumaan. Pitkittyneen unettomuuden vuoksi aloitin terapian ja sain samalla lääkityksen unettomuuteen. Terapian aloittaminen oli hyvä päätös, mutta silti unettomuus jatkui, eikä lääkkeistä ollut apua.

Vaikka nukuin monesti vain muutaman tunnin yössä, jaksoin tehdä töitä hurjalla tahdilla. Tämä kostautuikin muutamaa vuotta myöhemmin, kun koin työuupumuksen. Olen myöhemmin ihmetellyt, miten olen joskus pystynyt sellaiseen suoritukseen. Iltaisin pienikin vastoinkäyminen tai stressin aihe nosti sydämensykkeeni niin korkealle, että rentoutuminen ja nukahtaminen oli mahdotonta. Jatkuva massiivinen univaje aiheutti sen, että huomasin muutoksia persoonallisuudessani: Olin aiemmin ollut peruspositiivinen ja pirskahteleva persoona, mutta nyt olin jatkuvasti ärtynyt ja huonolla tuulella.

Sain tilanteeseeni paljon neuvoja, kuten ”käy kävelyllä, kuuntele äänikirjoja, kokeile piikkimattoa, kirjoita huolipäiväkirjaa, älä käytä puhelinta sängyssä, meditoi, sauno, syö tai älä syö tätä ja tätä” ja niin edelleen. On vaikeaa kuvailla turhautumisen tasoa, kun kaikki keinot oli jo kokeiltu, mutta mikään ei ollut auttanut. Vaikka yritin olla kiitollinen, että läheiseni halusivat auttaa, monesti puhuminen aiheesta aiheutti vain ison stressipiikin, joka pahensi oloani entisestään. Puolisoni joutui seuraamaan sivusta ja samalla kärsimään itsekin tilanteesta, koska tiesi ettei hänelläkään ollut keinoja auttaa.

Parin vuoden unettomuuden jälkeen muistin, että olin vuosia aiemmin saanut akupunktiosta apua krooniseen päänsärkyyn, joten päätin vielä viimeisenä oljenkortena kokeilla sitä. Se muutti elämäni: Ensimmäisen käynnin jälkeen menin illalla sänkyyn, nukahdin parissa minuutissa ja heräsin vasta aamulla. Oloni oli uskomaton! Oli lohdullista huomata, että osaan vielä nukkua. En halunnut turhaan syödä lääkkeitä, joten akupunktion myötä lopetin säännöllisen unilääkityksen.

Vaikka akupunktio olikin hoitomuotona avainasemassa, uniongelmat jatkuivat säännöllisen epäsäännöllisesti. Vasta työuupumukseni jälkeen ymmärsin, että minun oli pakko tehdä elämässäni suuria muutoksia: tarvitsin sellaisia valintoja, jotka aikaansaavat minulle harmonisemman olotilan vuorokaudenajasta riippumatta. Pienin ja haparoivin askelin olen pikkuhiljaa päässyt kohti parempaa unta: Pyrin mahdollisimman hyvin erittelemään työn ja vapaa-ajan toisistaan, huolehdin rauhoittumisesta päivän aikana ja päivän päätteeksi, ja noudatan selkeitä rutiineja sekä terveellisiä elämäntapoja.

Hieman pelonsekainen suhtautuminen nukkumiseen on kuitenkin jäänyt osaksi elämääni, ja vuosien piina aiheutti sen, että olen edelleenkin todella herkkä ärsykkeille. Erityisherkkänä nukkuminen varsinkin vieraissa paikoissa on haastavaa. Jos huomaan valvovani, yritän lohduttautua ajatuksella, että pystyn toimimaan vähilläkin yöunilla. Yksi huono yö ei ole maailmanloppu, ja joka päivä ei tarvitse olla tehokkaimmillaan. Jos unettomuus ottaa vallan, tyhjennän kalenterini ylimääräisistä menoista ja raivaan sinne aikaa pelkälle olemiselle. Ymmärrän hyvin, että kaikille tämä ei ole mahdollista. Oman lähipiirini ymmärtäväisyyden ansiosta olen onnekas, että voin toimia näin.

Viime aikoina yhä useammalla tuttavallani on alkanut ilmaantua jonkinasteista unettomuutta. Vasta pitkäaikaisen unettomuuden kokeneena ymmärrän sen aiheuttaman kärsimyksen ja niin henkisen kuin fyysisenkin kivun. Yritän omien kokemuksieni pohjalta kuunnella ja auttaa heitä, mutta tiedän, että tie parempiin uniin on lopulta kuljettava yksin. Niin kauan kun suhde uneen on normaali, unta ei tule edes ajatelleeksi, mutta heti, kun se häiriintyy, se vaikuttaa ratkaisevalla tavalla koko elämään. Pyrin olemaan ajattelematta unta, jotta suhtautumiseni siihen normalisoituisi, mutta syvällä sisimmässäni haluan kuitenkin olla kiitollinen jokaisesta yöstä, jonka saan viettää nukkuen.

Lämmin halaus kaikille yökukkujille.

 

Lisää unitarinoita ja artikkeleita

 

Julkaistu: 20.1.2021

Jaa tämä sivu